Varkala

Taas pitka junamatka takana, mutta talla kertaa reissun ensimmainen, oikea AC. Tuli jopa hieman kylma. Tahan mennessa AC on tarkoittanut vanhaa Bilteman tuuletinta oman kaden sahkoasennuksella. Erityisen arveluttavilla sellaisilla.

Papanasam beach on Varkalan kuuluisin ranta ja samalla pahin travellerirysa. Intiassa ei edelleenkaan uskota oman tai muidenkaan valtakuntien rakennuskaavoituksiin, vaan kaikki pykataan juuri siihen mihin se mahtuu ja juuri sellaisena kuin huvittaa. Jos on tilaa, se kaytetaan. Lopputulos ei juuri silmia hivele. Ranta rajautuu korkeisiin kalliojyrkanteisiin, joiden paalta alkaa yha syvemmalle levittaytyva hostelli, ravintola ja myyntikojugetto. Jyrkanteen vieressa kulkee kavelytie, jonka varrella sisaanheittajat, ukottajat ja satunnaisten tavaroiden myyjat riivaavat kaikkea ja kaikkia, yha uudestaan.

Itse paaranta, eli Papanasam on melko pieni, verrattuna Palolemiin. Hauskin asia on ehdottomasti massiiviset, leikkimiseen taydellisesti soveltuvat aallot. Ranta on hyvin matala, joten aallon matalimmassa kohdassa vetta on noin polveen asti, mutta oikean vaahtopaan osuessa eteen ylakorkeus kay reilusti metrin ylempana. Siita sitten lapi tai paalle. Joukko hengenpelastajia partioi rantaa taysiaikaisesti ja viheltelee pilleilla uimareita tarpeen tullen lahemmaksi rantaa tai siirtymaan sivusuunnassa, jotta lauma pysyy hallussa. Kaikki vaikuttavat olevan aalloista innoissaan, vanhat ja nuoret. Mina myos :)

Vasytystaktiikka tuntuu olevan intialaisen kulttuurin perustavia ominaisuuksia. Seka kaupankaynnissa etta vaikkapa naisia jahdatessa. Useammin kuin muutaman kerran olen nahnyt kuinka intialainen mies kavelee lankkarinaisen viereen ja sanoo hei. Sitten vaan ei enaa irtaannuta. Nainen sanoo ettei hanta kiinnosta ja lahtee pois tai kaantyy. Mies seuraa. Nainen siirtyy. Mies yha vain seuraa. Noin tunnin kuluttua kohde onkin jo sopeutunut ja jopa ihan viihtyy. Maagista. En itse asiassa ole ollenkaan varma siita etta mita tasta pitaisi oppia, mutta nayttaa toimivan.

Alkoholi on taalla hieman enemman kiven alla. Paikka toimii kaytannossa vain kolme kuukautta vuodessa, joten alkoholiluvan hankkiminen tulisi suhteettoman kalliiksi. Se kun tulisi hankkia koko vuodeksi. Ratkaisu on ollut virkavallan hyvantahtoinen lepyttely riihikuivalla ja sen onnistuttua ravintoloiden jehut saavat puhelinsoiton "jostain". Sitten valoja himmennetaan ja olutta saa tilata, pullo vaan on pidettava poydan alla piilossa. Drinkkeja saa myos, niita ei jostain syysta tarvitse pitaa katseilta pois. Aika hauskaa itseasiassa. Salamyhkaisyys tuo elavasti mieleen teinivuodet, kun siideri tai kaksi oli salakuljetettava jonnekin, yleensa ulkoilmaan nautittavaksi. Mutta kuinka ansaitulta ja hienolta se sitten tuntuikaan!

Kohta alkaa uudenvuoden vietto. Muutamat ravintolat mainostavat isompia tapahtumia. En osaa odottaa mitaan talta illalta ja oikeastaan hyva niin. Go with the flow on muutenkin ollut mukavan toimiva taktiikka koko reissun ajan.

Oikein mahtavaa uutta vuotta Suomeen koko porukalta! Mukavaa iltaa ja varovasti niitten rakettien kanssa!

Goan yhteenveto

Ollaan saatu vajaa viikko kulumaan taalla Goalla, ja kuten suunnitelmissa oli emme ole tehneet juuri mitaan. Ja se on hyva. Majoitus oli meilla rannan toisessa paassa joten vapaata tonttia loytyi jokaiselle riittamiin. Joulu taisi olla yhta vahaluminen kuin Suomessa mutta uskaltaisin vaittaa saata muuten paremmaksi. Pienet joulukekkeritkin tanne oli jarjestetty ja kavimme ne tsekkaamassa, britithan ne siella suurimmassa roolissa oli ja intialaismiehet soluttautumassa innokkaasti joukkoon mukaan, perusmeininkia siis.

Yhtena paivana lahettiin haikkaamaan rantaa pohjoiseen ja kateltiin mita loytyy. No ihan hyvat maisemat ainakin. Apinoita hyppeli puissa ja pari suomalaista amatoorikiipeilijaa yrittivat laskeutua kalliota alas (kuva alempana)

Seuraavaksi matka jatkuu rapeat 1000 km etelaan Keralan osavaltioon pieneen rantamestaan nimelta Varkala, jossa olis tarkoitus viettaa uutta vuotta. Matkan kesto yhteensa miellyttavat 20 tuntia, mutta onneksi on yojuna. Ja junissa tapaa usein random intialaisia jannuja jotka yleensa on todella mukavia.

Toisin kuin nama Goan rannat Varkalan pitaisi meidan tietojen mukaan olla viela saastynyt suurimmilta turistimassoilta, mutta nahtavaksi jaa- nythan on paras sesonki kaynnissa. Seuraavaksi kuitenkin viela muutamaksi tunniksi  Chowpattylle (beachille) levyttamaan ennen junan lahtoa. Namaste!

Goa

21.12.2011

Margaossa(etelaista Goaa) olimme hieman ennen puolta paivaa. Talla kertaa junamatka sujui rauhallisesti nukkuessa oikeastaan kaikilla. Makuupussi ja pehmeampi alusta lienee vaikuttanut asiaan. Hyvilla mielin oli hyva jatkaa. Yon yli hautunut paatos sinetoityi aamulla, paatimme suunnata etelaan Palolemin rannalle ja jattaa pohjoisen bilemestat muille. Kaunis luonto ja rauhallisuus painoivat vaa'assa enemman. Olimmehan tulleet Goalle rentoutumaan.

Asemalla hoidettiin taskut tayteen etuseteleita ATM:sta ja suunnattiin kohti Margaon keskustaa ja toivottavasti bussiasemaa. Matkalla kavimme syomassa, en ole ikina maistanut vastaavaa risottoa(nallekarkin paloja, banaania, rusinoita, sekalainen kasa
kuivattuja hedelmia ja jaatavat maarat kaardemummaa. Riisiakin tietysti oli) Kannattaa kylla harkita jos tarjoilija mainitsee tilausta tehdessasi aterian olevan makeahkoa, jos siis kyse on muusta kuin jalkiruoasta. En valttamatta ottaisi kylla uudelleen.

Kylla oli kuuma! Kavelya keskustaan tuli muutama kilometri mutta enempaa ei olisi kylla tarvinnutkaan. Kolmas paiva ilman suihkua, 12 h junamatka takana ja varusteet hiostivat ja painoivat takana ja edessa. Mieli suuntasi jo meren aarelle uimaan. Bussi Palolemiin loytyi. Hikista, ahdasta, pelkkia seisomapaikkoja ja Kimi Raikkonen kuskin paikalla. Joko paastaan uimaan. Bussissa toimi sisaanheittaja/rahastaja, jonka tehokkaan toiminnan takia paasimme nopeasti kaupungista ulos ja noin tunnin ajomatkan jalkeen Palolemiin.

Rannan sisaankayntia vartioi lauma tuttuja riivaajia ja reunoilla nakyi geneerisia turistikojuja. Lisaksi oli liuta muita, jotka halusivat ohjata vasyneet tu

ristit juuri heidan hotelliinsa nauttimaan lomastaan. Olimme paattaneet hankkia huoneemme aivan rannan tuntumasta

, joten suuntasimme kohti hietikkoa. Majoitus rannan tuntumassa on kalliimpi vaihtoehto

mutta koimme sen maksamisen arvoiseksi(ja sita se ehdottomasti olikin)

Ensikosketus rantaan, mereen ja tunnelmaan oli muun muassa taydellinen. Tasta on hyva vetaytya joul

ulomalle. Seuraavan viikon suu

nnitelmana on A: tehda ei mitaan, ja hatasuunnitelmana: olla tekematta mitaan. Na

kee ketka parjaa. Hyvat joulun odotukset ja viettakaa rauhallinen joulua!

Mumbai

19.12.2011

Olin niin vasynyt, etta uni tuli vakisin Mumbayn junassa. Lampotila muuttui matkan varrella lampimaksi ja myohemmin kuumaksi. Toivoimme, etta paasisimme eroon kylmista oista ainakin hetkeksi. Asemalle saavuimme 16:30. Tietysti hirvea nalka, mutta talla kertaa olin varautunut, suklaapatukka loytyi taskusta. Naimme viela saman saksalaisen, joka lahti kanssamme Udaipurista, han lahti eri suuntaan, joten sanoimme hyvastit ja toivotimme hyvaa matkaa. Suuntasimme paajuna-asemalta Chhatrapati Shivaji Terminuksen suuntaan(juna-asema, UNESCOn suojelukohde) ja sielta Colaban kaupunginosaan.

Mumbai oli hyvin erilainen nakemistamme kaupungeista, lansimainen kulttuuri nakyi voimakkaasti(johon pojat myos sortuivat), niin uudet tuulet kuin brittilaisten valloittajien kadenjalki. Keskusta oli hyvinkin siisti Intian mittapuulla. Hyvin vahan tultiin riivaamaan. Puolet liikennoivista ajoneuvoista oli takseja, joten kulkupeleja riitti.Muistaakseni noin 15 milj. asukasta. Todellisuus on toinen keskustan ulkopuolella, slummialue on massiivinen.

Hostel Sea Shore tarjosi Colabassa mukavat tilat yhdeksi yoksi suht edullisesti. Reissun jaljilta olimme lievasti sanottuna likaisia, joten suihkuun ja sitten syomaan. Ruoan jalkeen Antti meni viela parantelemaan oloaan(vatsavaiva jatkui viela, joskin lievempana), lahdimme Tuukan kanssa oluelle. Mielenkiintoisena yksityiskohtana baarin takapihalla oli viinakauppa ja asiakaskunta surffasi edestakaisin kaupan ja kapakan valia.

Takaisintulomatkalla verestimme kouluaikojen jumppatunteja kokeilemalla liaanien kestavyytta, niita oli runsaasti paikallisissa puissa. Hotellin turvamies yritti kaupitella meille Goan matkakirjoja. Samalla tormasimme yhteen suomalaiseen.

20.12.2011

Hyvin nukutun yon jalkeen aamiaiselle ja huoneen luovutus puolilta paivin. Varusteet jaivat hotellille(juna lahtisi vasta 23:00) Chhatrapati Shivaji Terminukselta. Hostellin lahialueelta paljastui erittain tunnelmallinen asuinalue ja markkinapaikka, jossa palloilimme paattomasti. Matkallamme tormasimme paljon koululaisiin, jotka olivat hyvin kiinnostuneita meista. Etenkin minun ja antin hiuksettomuus heratti reaktioita.

Otimme taksin paikalliselle hiekkarannalle, mutta uimisesta ei kannattanut haaveilla, vesi oli kuulemma myrkyllista. Loysimme kuitenkin jotain helpotusta kuumuuteen, laheisessa kioskissa myytiin Kulfia(jonkin sortin jaatelo), joka virkisti mielta. Tasta oli hyva jatkaa makoilua rantahiekassa.

Rantabulevardin varrella seurasimme krikettiharjoituksia, kaksia haa-seremonioita seka auringonlaskua.

Varusteiden haku hotellilta auringon laskettua, hetken nettihengailu ja suunta kohti juna-asemaa. Evasten hankinta asemalla ja oikean raiteen etsinta. Junaan astuminen on aina hirveaa saatamista mutta lopulta saimme rinkat kiinni penkkien alle ja valmistauduimme nukkumaan. Samassa vaunussa eras tanskalaisnainen oli kaynyt aiemmin Goalla ja hanelta saimme hieman vinkkeja siita mihin kannattaa menna. Paatimme siirtaa kuitenkin paatoksenteon aamuun, silla kiire ei tassa vaiheessa ollut ongelma.

Ahmedabad - Mumbay

19.12.2011

Juna saapui Ahmedabadiin klo 4.00. En ollut nukkunut, eivat olleet muutkaan. Kannattaa varata makuupussi yoajaksi vaikka illalla tuntuu lampimalta, ikkunoista vetaa(kaikkia ei suljeta), ja ovet ovat enemman tai vahemman satunnaisesti auki, joten vetoa siis riittaa. Alusta oli myos hieman spartalaismallinen ja paikat olivat kipeat matkan jalkeen. Kaiken kruunasi joka hiton asemalla vaijyva chai-myyja, joka junan pysahdyttya mainosti tuotettaan kovaan aaneen ikkunoiden alla.

Koska akuutti hypoglykemia oli paalla ja Tuukka vaarallisen hermostunut(ei kuulemma allekirjoita tata lausuntoa), suuntasimme asemarakennuksen ravintola/ruokakojuun korjaamaan tilannetta. Korjaussarjaksi

v

alitsin pullon pepsia, 2 x snickerspatukka ja pari vegepitsapalaa. Sitten vain o

doteltiin Mumbayn junaa, joka lahti 7:00

.

Udaipur - Ahmedabad

18.12.2011

Viimeinen paiva Udaipurissa, pakkaaminen alkoi jo ennen aamupalaa. Antin kanssa kevensimme rinkkoja lahjoittamalla vanhoja vaatteitamme hyvantekevaisyyteen. Rinkat keveni ja lisaa tilaa tuli mukavasti esim tuliaisia varten. Olimme tavanneet hotellissa saksalaisen miehen, jonka kanssa sovimme aamiaisella, etta mennaan yhta matkaa juna-asemalle. Mies oli elakkeella oleva valtion virkamies, joka oli aloittanut 1,5 vuotta kestavan reissunsa(Intia, Laos, Thaimaa, Australia, Uusi Seelanti ja pari muuta). Aamiaisen jalkeen kavimme juna-asemalla selvittelemassa lipputilannetta silla Intian systeemi on melkoisen erilainen kuin VR:n. Ilmeisesti varauksellamme olimme oikeutettuja paikkoihin, mutta ne eivat olleet tiedossa vaikka lahtoon oli enaa 10 h aikaa. Ei auttanut kuin toivoa, etta homma toimii(kylla se toimi).

Loppupaivana emme tehneet juurikaan mitaan. Makoilimme ravintolan rooftop-terracella noin 4-5 tuntia. Pankkiasioita taytyi hoidella valissa. Yllatyksena tuli etta Visa Electron toimii hyvin nostoautomaateissa, Mastercardilla ei saa nostettua rahaa kuin luotolla.

Juna lahti 19.00, olimme junan toiseksi parhaassa luokassa mutta ei sita kylla olisi helposti uskonut. Oli meilla kuitenkin makuusija, joten ei valituksia. Ja toisaalta tunnelma oli vaunussa myos kokemisen arvoi

nen. Kurkistimme myos Second class(=halvin= lahes ilmainen) -luokkaan sisaan, jossa vakea riitti, ei haaveitakaan nukkumisesta. Juna kulki siis yota vasten Ahmedabadiin, jossa meilla olisi vaihto Mumbayn junaan. Jostain syysta en ottanut makuupussia esiin ennen nukkumaan menoa...

Udaipur

17.12.2011

Heratys 7:30, viimeinen kerta kun katson vapaaehtoisesti kelloa. Tasta lahin sovimme, etta kellot ja puhelimet eivat sovi talle reissulle. Antilla ei kuumetta, kuitenkin lepaili aamupaivan. Aamupala brittilaisittain: tee, boiled eggs ja butter-jam –toast. Pyykinpesun hetki koitti aamupalan jalkeen, Antti oli hankkinut Japurista pesuaineet ja iso saavi loytyi hotellin puolesta. Antti itse asiassa hoiti kaiken pyykkaamisen silla valin kun olimme Tuukan kanssa ulkona. Katevana miehena myos pyykkinaruviritykset olivat vimosen paalle kunnossa. Huoneessa hieman trooppinen ilmasto vaatteiden ansiosta.

Silla aikaa kun antti touhusi kotirouvana, pyorimme Tuukan kanssa paikallisissa basaareissa. Eksyimme hieman pohjoisemmaksi, missa meininki oli suunnattu enemman paikallisille turistiriivaajien ja kojujen jaadessa lahemmas etelaa ja keskustaa. Samalla havisivat englanninkieliset kyltit ja kielitaito vaheni. Udaipur on tunnettu maalauksista mutta toinen hallitseva laji oli selvasti tekstiilit ja raatalointi. Sorruin painostuksen(omani) alla tilaamaan puvun eraasta liikkeesta, matkakassa ei ollut aivan samaa mielta mutta olihan lysti halvempaa verrattuna Suomeen. Kaveri lupasi puvun seuraavaksi paivaksi valmiiksi ennen lahtoamme Mumbayhin. Sen voin sanoa, etta isojen hankintojen teko Intiassa on hyvin stressaavaa, silla taytyy melko tarkkaan vertailla hintoja ja materiaaleja, jotta valttaa suurimman huijatuksi tulemisen. Valilla tuntui silta ettei tallaista lomalla pitaisi tehda ollenkaan. Lounas paikallisessa ravintelissa( Yasmine) piristi kuitenkin mielen. Loppupaiva kului myos kierrellen ympari kaupunkia tekematta sen ihmeempia.

Illaksi Antti lahti mukaan, hyva ettei pahempaa vaivaa talla kertaa. Myohainen paivallinen Star&Moonlight –ravintolan kattoterassilla. Videotykilta tuli James Bondin tuotantoa (Octopussy). Ruoka oli erinomaista ja suht edullista. Tarjoilijana toimi sympaattinen majatalon isanta vatsansa ja viiksiensa kera, toinen ADHD-paissaan ryntaili ympari ravintolaa. Eli siis palvelu toimi moitteettomasti ja paikasta ja erittain positiivinen kuva. Siella oli myos muitakin ihmisia, aiemmin olemme saaneet illastaa melko omissa oloissamme(huonot paikkavalinnat). Tietysti Bondin James oli houkutellut paikalle ihmisia. Leffaa naytettiin siis siksi, etta sita oli kuvattu Udaipurissa(tama ei ollut ainoa ravintola joka asiaa mainosti). Illan toisena elokuvana olisi tullut Open Water mutta Antti linjasi sen masentavaksi, joten paatimme jattaa sen katsomatta.

Kun paasimme illalla takaisin hotelliin, respassa omistaja joi ystavansa kanssa intialaista viskia ja lyottaydyimmekin hetkeksi seuraan. Viski oli melko mitaansanomatonta, makeaa ja mautonta, mutta seura oli hyvaa ja juttelimme niita naita vajaan tunnin. Omistaja lupasi huolehtia matkatavaroistamme huomen aamulla sen aikaa kunnes junamme lahtisi Mumbayhin.

Pushkar - Udaipur

16.12.2011

Viimeinen aamu Pushkarissa. Herasin klo 5:00, koska ajattelin menna katsomaan auringon nousua laheiselle kukkulalle. Lievasti kylla mietin asiaa aamulla mutta ei auta peraantya. Lahdin kohti Sarasvatin temppelia Pushkarin etelalaidalla. Nousua edessa muutama sata metria. Kuu valaisi hyvin matkaa. Huipulla klo 6:10, muita ei ollut viela eksynyt paikalle. Maisemat olivat komeat auringon noustessa laheisen vuoren takaa, vietin noin 2 tuntia palloillen ja seuraten kaupungin heraamista ylhaalta. Nain se maailma vain makaa. Muita ilmestyi huipulle myos hieman minun jalkeeni, takasin tullessani ihmettelin kuinka vanhat ihmiset jaksoivat kavuta askel kerrallaan kohti temppelia. Reissu ei ollut nimittain kovin kevyt itsellenikaan. Alhaalla ostin evaaksi kaksi kachoria(paikallinen snack) ja lahella hotellia(New Park) ostin katukeittiosta chain(teeta+maitoa+kaardemummaa+inkivaaria+ muita tuntemattomia ainesosia) ja istuskelin viela hetken tien poskessa ennen lahtoa.

Lahto Udaipuriin klo 10.00, myohastyin hieman. Raj:ilta(kuskimme) oli yolla viety noin 4500 rupiaa ja auto reistaili matkan alussa pahasti, joten mies oli syystakin hieman hattuuntunut. Onneksi han leppyi matkan aikana ja loppumatka meni leppoisasti. Pidimme pitstopin highway-ravintolassa. Ruuan jalkeen loppumatka meni torkkuessa. Perilla noin 17:00.

Hotellista ensialkuun saimme varaamamme liput Mumbayhin, Goalle ja edelleen Keralaan. Hyvastelimme Rajin ja paastimme hanet ajamaan takaisin New Delhiin hakemaan uusia turisteja riesakseen. Raj oli kylla tehnyt matkanteon hyvin helpoksi ja kuskin roolin lisaksi han toimi oivallisena oppaana ja tenttasimmekin hanelta mita erilaisimpia asioita Intiasta ja elamasta. Hyvastit tarkoittivat myos sita etta toinen osa matkastamme alkaa, ilman huolehtivaa auttajaa. Toisaalta paasemme matkustamaan vapaasti.

Udaipur oli siistinoloinen kaupunki(500 000 asukasta), paljon hotelleja ja tietysti turisteja tayttamaan hotellit. Liikennetta keskustan alueella suhteellisen vahan. Paivallinen oli ensimmainen ruokaan liittyva pettymys minulle reissulla mutta kompensoimme karvasta makua intialaisella viskilla toisessa rooftop-ravintolassa. Ilotulitusta nakyi laheisen jarven ylla, tahan olisin kaivannut enemman kylla naisellisempaa seuraa mutta poikiin oli tyydyttava. Antilla oli hieman huono olo jo paivalla ja iltaa myoten homma paheni, illalla jo 37,8 astetta lampoa, vaikutti samalta mita Tuukka oli potenut aiemmin. Nukkumaan klo 22.20, huomiseksi ei suunnitteilla oikeastaan mitaan.

White people problems

Delhista jatkettiin heti yhden yon jalkeen Agraan. Sielta Jaipuriin pariksi paivaksi ja nyt saavuttiin Pushkariin.

Moottoritien varrelta nakyy kaikenlaista. Kaikki tuntuu olevan blokeissa, samaa tavaraa tehdaan tietyssa kohtaa ihan pirusti ja sitten tuote taas vaihtuu. Yhden kymmenen kilometria tien varrella nakyy pienia tiilitehtaita ja vain pienia tiilitehtaita. Siten taukoa ja alkaa kivenkasittelyalue, joka kestaa ja kestaa ja kestaa. Tien varret ovat aivan taynna juuri sita kivinorsua ja kippoa mita Maskussa myydaan. Taalla ihmiset istuu tuossa tien varrella kiviporien kanssa ja paristaa menemaan.

Rakennuspolitiikka on hammentava. Useasti nakyy kerrostalo tai tehdas jolle on tehty kuoret ja sitten se on hylatty. Talojen seinissa on reikia, mutta ei se niin justiinsa. Kaikkeen loytyy patenttiratkaisu, vaikkei ehka ihan maaraysten mukainen.

Vessat ovat olleet ihan ok tahan mennessa, mutta se on taitanut johtua siita etta meille on hankittu intialaisittain erittain tasokkaat huoneet. Ei ihan trekkailufiiliksia viela ole saanut esiin, mutta ehka nain aluksi ihan hyva. Koyhyys loytyy edelleen ihan vieresta. Kun Jaipurissa paasimme ylelliseen huoneeseemme oli ikkunaverhot vedetty kiinni keskella paivaa. Niiden takaa nimittain paljastui kuinka lauma possuja natusteli tyytyvaisena jatekasalla ja ihmiset elelivat siina mukana. Kontrasti oli lievasti sanoen voimakas. Taalla ihmisilla on uskomattomat survival-taidot. Omat ongelmat tuntuvat koko ajan enemman merkityksettomilta. Kun ei ole 60 tuuman telkkaria. Kun ei ole Gantin housuja. White people problems.

Yksi juttu on tullut selvaksi isojen kaupunkien yossa. Yhdeksan jalkeen esiin tulevat tehoriivarit. Fiksut, sinnikkaat, lauma. Kaikilla on edelleen samantapainen rakenne koijaamisessa, mutta agressiivisempi ote.

Sitten kaytiin basaarilla Jaipurissa. Tuukalla oli mahassa vahan ylimaaraisia vaantoja joten vain Mikko ja mina kaivaistiin ostoksilla. Ensimmainen kauppa ja myyja pyytaa sisaan. Erittain asiallinen, 24-v mies joka esitteli meille paitoja ja housuja. Yhteishinta 2000 rupiaa, vain meille. No, eihan meilla mitaan hajua hintatasosta ollut, mutta Mikon uskomattoman hienon suorituksen jalkeen hinta tippui 650 rupiaan. Olimme tyytyvaisia, mutta emme kuulleet kuinka intialainen sinfoniaorkesteri lapsikuoron kanssa esitti taustalla paikallista versiota suomalaisillekin tutuksi tulleesta konsertosta nimelta apinaa koijataan. Kauppa oli ollut kovat tappio kauppiaalle. Koyhat kuulemma tekivat yhta paitaa vaikka kuinka kauan. Kavelimme kymmenen metria ja kas, sama paita! Paljonkohan? Lahtohinta edellisessa oli ollut 950, tassa se oli 200.

Tuukka on muuten nyt jo hyvassa kunnossa. Hauska juttu kavi kun samana iltana tulimme takaisin hotellille. Tuukka oli lepaillyt paivan ja tietty oli vahan nalkainen. Paha olokin ehka vahan oli helpottanut. Mentiin siita paikalliseen ruokapaikkaan ja siita sitten, poperoa alas. Tuukka natusti riisia, kunnes eras ystavallinen paikallinen kehotti olemaan koskematta riisiin. Kaikki muu oli kuulemma ihan jees, paitsi riisi.

Uskomaton juttu on muuten valkoinen iho. Todella monet haluaa ottaa kuvan meidan kanssa. Seka tytot etta pojat. Raj selittikin etta valkoinen iho on ehka kovin juttu mita on. Jos naisella on vaalea iho, sita kauniimpi. Ehka tanne eksyy sitten tarpeeksi vahan ylimielisia lankkareita, jotta ihmiset viela pitavat meista.

Maailman suurin pyorilla oleva kanuuna nahtiin myos. Kohtalainen motikka. 50 tonnia, jysaytti kuulemma 22 mailiin asti. Kerran oli jouduttu ampumaan testilaukaus, eika sen jalkeen kukaan ollut uskaltanut lahestya. Ei ihme silla linnoitus oli vuoren laella jonne hikoiltiin puolisen tuntia. Kasittamattomia rakennuksia.

Mutta parasta on taman paivan paikka. Pushkar. 15000 asukkaan kyla, joka on yksi pyhista intialaisista paikoista. Ihmiset ovat paljolti kuin suomessa. Eivat tyrkyta eivatka painosta. Myytavat tavarat ovat laadukkaita ja adekvaatin hintaisia. Taalla olisin usemman paivan tosi mielellani.

Vaikka ollaan oltu taalla vasta aika lyhyen aikaa, voi kylla varauksetta suositella Intiaa reissukohteeksi.

Ekat paivat. Huhhuuh... :)

Uskomatonta! Aivan uskomatonta. Ensimmaisena paivana tapahtui niin paljon niin lyhyessa ajassa etta sita oli vaikea uskoa, kun vihdoin paastiin nukkumaan.

Lento saapui Intian ajassa aamulla seitsemalta. Ensimmainen asia mika heratti ihmetysta oli pimeassa nakyvat kaupungin valot kun kone laskeutui. Kaupunki vaikutti loputtomalta. Aivan kuin meri, mutta tehty valoista. Samusumusta oli jo varoiteltukin ja sita tosiaan oli. Harmi silla nakyvyys vahenee. Melko nopeasti saimme itsemme ulos kentalta.

Helsinki-Vantaaseen verrattuna vartijoilla on taalla hieman eri kaliiberin uskottavuutta, rynnakkokivaarien avustuksella. Metroasemalta loytyi myos oikein tyylikas, hiekkasakeista kasattu ampumasuoja. Tassa kohtaa ei viitsinyt huudella sita perinteista rai-rai-rallatusta.

Sitten kaupungille. Koiria on aika paljon ihan vapaana. Ne lepistelevat milloin missakin ja osaavat uskomattoman hyvin puikkaroida liikenteen seassa. Toisin kuin me. Koyhyys kay heti silmille. Ohitimme poltetun autonraadon kadun vieressa joka oli kahden kadunmiehen koti. Samalla paikalla oli myos torin tapainen, taynna perheita, nuotioita siella taalla. Elamassa ihan rehellisesti kadulla. Rinkat selassa, eurooppalaisen ja eksyneen nakoisina, kerasimme aika paljon huomiota.

Sitten tulivat ne husslerit. Ystavallisia, mukaan tulevia, puheliaita ja aarimmaisen avuliaita ja innostuneita. Kaikki tietavat Suomen, Helsingin ja osaavat sanoa "mita kuuluu". Ja yllattaen, kaikilla on hyva suomalainen ystava. Jokainen myos toistaa saman rimpsun tasmalleen samassa jarjestyksessa. Sitten viedaan passia narussa. Kaikki haluavat vieda johonkin turistitoimistoon, kahvilaan, kauppaan tai mihin vaan. Oli aivan uskomattoman hankalaa koittaa keskittya yhtaaikaa karttaan ja liikenteeseen, tootteihin ja puuttuviin viemarikansiin, kun joku tyostaa koko ajan jotain bisnesta ja tavan puolesta haluaa kuitenkin olla ystavallinen. Kun yhdesta riivaajasta paasi eroon, kymmenen metrin paasta kuului taas iloinen "helloumaifreends" ja taas saadettiin.

Lopulta paastiin, silloinkin eraan paikallisen viemana, hotellille. Kivaksi yllatykseksi, paikka naytti kuitenkin oikein hyvalta ja niinpa jaimme sinne. Myohemmin saimme tietaa miten homma toimii.

Turismi on ihan aarettoman iso bisnes taalla. Sanonta kuuluu suomen kielella "turisti on jumala". Todella monet elavat sen siivella ja turistitoimistoja on enemman kuin tatteja sateella. Pointti on kuitenkin sellainen, etta toiset ovat luotettavampia kuin toiset. Tai ainakin niin tahan mennessa olemme ymmartaneet. Virallinen hallinto hoitaa turismia, mutta vain sen mita pystyy. Jonkin osan se jakaa hyviksi nakemilleen yrityksille alihankintana, jolloin "goverment approved" on ainakin jonkinlainen laadun tae.

Paadyimme siis valtion uskomaan hotelliin, sielta saman firman turistitoimistoon ja sielta kautta hankkimaan junaliput ja kuskin. Tahan asti ainakin, kaikki on mennyt erittain hyvin.

Liikenne on ihan oma lukunsa. Kaistat loytyy, mutta niilla ei ole mitaan virkaa. Ei myoskaan ajosuunnalla tai liikennevaloilla. Moottoritiellakin saattaa joku paristella ihan tyytyvaisena vastapalloon. Liikennevalot vilkkuvat miten sattuu tai sitten eivat ollenkaan ja kaikki kulkevat samalla tiella. Lehmat, koirat, polkupyorat, riksat, moottoripyorat, autot. rekat ja muut. Kaikki aivan uskomattomassa hardellissa ja torven voimin. Sinne mennaan mista mahdutaan. Ajojarjestys muistuttaa itseasiassa todella paljon rata-ajoa: takana tuleva vastaa turvallisuudesta. Tootilla keskustellaan, "vaista sivuun, olen tassa, varo". Kun sen osaa, homma toimii tosi napparasti. Mutta vain jos kaikki muutkin osaavat.

Saimme siis kuskin, 33-vuotiaan Raj:n. Mahtava heppu kaiken kaikkiaan :) Osaa ajaa (todella hyvin), jarkkaa jos tarvii, antaa erittain tarpeellisia selviytymisvinkkeja ja kertoilee juttuja ihan tosielamasta. Hanen kyydissa kuljemme ensimmaiset paivat, sitten ajallaan junaan Mumbaihin.

Rahalla saa taalla ihan mita vaan. Siis oikeasti. Esimerkkina kuultiin hinta jolla poliisin kanssa selviaa vakvastakin rikoksesta. Poliisi muutenkin on taho, joka ei taalla ihan vastaa suomalaista kollegaansa. Parempi saataa ilman.

Pakko sanoa, etta Taj Mahal oli maineensa veroinen. Todella kaunis, vaikka oli jo valmiiksi kovat odotukset. Ehka jollain tavalla enemman taraytti Fort Agra, jaatavan miehinen ja massiivisen kokoinen linnoitus. Tarina oli aika ironinen, Taj Mahalin rakennuttanut Shah Jahan vangittiin sinne poikansa toimesta. Pirullisesti vankipalatsin parvekkeelta nakyy suoraan Taj Mahaliin. Aika vekkuleita nuo jalkikasvut, vissiin jo silloin.

Alustus

Lähtöön aikaa 9 tuntia, joten blogikin pitäis saada pystyyn. Delhissä näyttäisi huomenna olevan ihan hyvä sää.
Koneen pitäisi laskeutua Intian auringon noustessa klo 7 aamulla, joten mikäs sen parempi aika lähteä tutkimaan idän ihmeitä.